Miten se onkin niin että menee pitkään jo ihan hienosti ja elämä alkaa olla jotenkin mallillaan ja sitten kaikki tuntuu yhtäkkiä kaatuvan niskaan.

Viime lauantaina, eli Pyhäinpäivänä, muistelin aamupäivällä ihan kaikessa rauhassa edesmenneitä sukulaisia ja ystäviä. Puuhastelin käsitöiden parissa ja kuuntelin mitä televisiosta tuli. No sieltähän tuli sielunmessu ja minulla aukesi kyynelhanat. Aluksi ihan äänetöntä ikäväitkua. Sitten se muuttui jotenkin ahdistuneeksi itkuksi ja lopulta miksi kaikki on niin väärin- itkuksi. Lähdin käymään elokuvissa kun ajattelin jonkun aivottoman hömpän ja pussillisen karkkia auttavan tilanteeseen. Itkin kun kaivoin auton esille hangesta. Matkan ja karkinvalinnan sain suoritettua loppuun pelkillä punaisilla silmillä. Elokuvan aikana kyyneleet vaan virtasivat. Kotimatka oli kovinkin sumeaa kyyneleistä johtuen. Isäntä oli tullut kotiin ja sinnittelin kuivilla silmillä kunnes minulle huomautettiin punaisista silmistä. Kivahdin takaisin että 'entä sitten' ja tästä seurasi isännän puolelta mykkäkoulu. Yöllä itketti ja aamulla en olisi halunnut nousta sängystä. Päivällä laitoin ruokaa ja kyyneleet valuivat edelleen. Perunoita kuoriessa isäntä tuli vihdoin kysymään että 'mikä on?' Vastasin että 'elämä on vaan niiiin kivaa.' Perunoiden kiehuessa kyyneleet kuivuivat. Lausuin jo hiljaa mielessäni mantraa hyvä ruoka - parempi mieli. Illalla alkoi kuukautiset.

Miksi hormonit saavatkin ihmisen ihan epätoivon partaalle?