Tänään olen hoidellut taas vaihteeksi paperitöitä kuntoutukseen/eläkkeeseen liittyen. En ole tavoiltani mitenkään pedantti ja paperini ovatkin yhtenä läjänä työpöydällä. Ja aikamoinen nivaska niitä on vuodessa kertynytkin. 

Kantapään kautta ja itse selvittäen olen joutunut byrokratian ja paperihommat selvittämään. Työnantaja kuvitteli että työsuhde vaan katkaistaan kun en voi kerran töissä jatkaa. Soitin pienessä paniikissa työkkärit, vakuutusyhtiöt, kuntoutuslaitokset ja työsuojelupiirit lävitse ja sain jokaiselta taholta erilaiset ohjeet. Työpaikkalääkäri lateli vain työnantajalta saamansa ohjeistuksen ja lupasinkin selvittää asian toisaalla. Joutui sitten soittamaan perääni kun huomasi olleensa väärässä ja laiminlyöneensä lakisääteisiä velvoitteitaan.

Työsopimuslakia luettiin miehen kanssa iltaisin ja työnantajalle yritin seuraavana päivänä sitä vääntää rautalangasta. Pomo ei vaan millään voinut käsittää että minun ikäinen henkilö voidaan laittaa eläkkeelle eikä kortistoon.

Sain lopulta sairaslomani, joka muuttui kuntoutussuunnitelman teon aikana päivärahaksi. Vuosi taudin toteamisen jälkeen päiväraha muuttuu eläkkeeksi, joka on luonnollisesti pienempi kuin päiväraha. Eläkettä tulen saamaan jatkossa opiskeluiden ajan ja harkinnanvaraisesti tulevaan työllistymiseen asti. Työsuhde jatkui eläkkeen alkuun asti. Aikaisemmin sen olisi voinut katkaista vapaaehtoisesti (, mutta niinhän hullu en ollut että olisin luopunut vuosiloman kertymisestä, työterveyshuollosta yms.). Loma(ltapaluu)rahat jäivät saamatta puolentoista vuoden ajalta. Välit työnantajaan jäivät melkoisen viileiksi. Itseäni jäi kalvamaan se päin naamaa valehtelu ja luulojen esittäminen totena. Mutta sisua tämä koko prosessi kyllä kasvatti!

Tuo työsuhteen selvittely ja sairaslomalle hakeutuminen vei kaikenkaikkiaan kuukauden verran aikaa. Mieliala oli silloin vain lähinnä vihainen tai harmistunut. Luopumisen tuska ja koko tilanteen tajuaminen veikin sitten vähän kauemmin. Muistan vielä sen hetken kun olin suolla poimimassa puolukoita suopursujen keskeltä ja tajuntaan iski tietoisuus siitä etten tule koskaan tekemään enää niitä töitä joita oikeasti haluan ja terveeksi en enää tule. Kiipesin aurinkoisen kallion päälle ja katselin maisemaa. Meri siinsi jossain kauempana ja kyyneleet valuivat poskille.